perjantai 19. kesäkuuta 2015

"when you change the way you look at things, the things you look at change"

Lääkistä on nyt takana kolme kokonaista lukuvuotta. Maailmankatsomus on muuttunut melkoisesti tämän matkan aikana, osittain myös opiskelun seurauksena. Oon tässä jo pidemmän aikaa miettinyt asioita uudelleen ja havainnut muutoksia omassa arvomaailmassani, sekä toiveissa tulevaisuuden suhteen. Varmastikaan kaikki muutokset eivät ole seurausta lääketieteen opiskelusta ja kokemuksista sairaalassa, mutta kiistatta niilläkin on osansa muun henkisen kypsymisen ohella.

Onni on seikkailu metsässä..

Mistähän sitä nyt aloittaisi. Oli hätkähdyttävää tajuta, että tuoreet ylioppilaat ovat syntyneet vuonna 1996. Siis -96?? Miten se on edes mahdollista, kun tuntuu että omat ylppärit olivat vain hetki sitten? Vastahan sitä itsekin istui lukion penkillä ja painoi uurastuksen päätteeksi valkolakin päähän. Herkistyin miettimään silloista itseäni, koko maailma auki edessä. Silloin sitä toki mietti tulevan opiskelupaikan löytämistä, mutta muuten arki täyttyi kaikesta huolettomasta ja kivasta tekemisestä, kuten silloin kuuluukin. Suurin murhe päivässä saattoi olla bad hair day tai television suosikkisarjan jääminen kesätauolle. Tietysti kesään kuului aina se pakollinen perheen mökkireissu ja sukulointi, mikä joskus tuntui niin raskaalta. Kaikki ylimääräinen raha kului uusiin vaatteisiin, kaapit pursuili erilaisia kosmetiikkatuotteita ja päivä oli lopullisesti pilalla, jos meikkivoide ei riittänytkään koko naaman puunaukseen. Se oli tyypillistä nuoren aikuisen aikaa, tosin hassua näin jälkikäteen ajateltuna. 

Ensimmäinen kasvunpaikka oli sairaalareissu ja siitä syntynyt huoli omasta terveydestä. Todennäköisyys yksi miljoonasta menetti merkityksensä ja tajusin etten 19-vuotiaana olekaan kuolematon. Kipinä lääketieteeseen roihahti ilmiliekkeihin: ”tätä minä haluan tulevaisuudessa tehdä, pelastaa ihmisiä!”. Tuon tavoitteen saavuttaminen kasvatti itseluottamusta ja antoi henkistä voimaa. Silloin tunsin pystyväni mihin tahansa.

Onni on tavoitteidensa saavuttaminen ja itsensä ylittäminen...
Suurin muutos on kuitenkin tapahtunut huomaamatta tämän kolmen vuoden aikana ja se alkoi pieninä arjen muutoksina. Omaan kotiin muuttaessa ostoskärryyn valikoitui joka kerta enemmän kotimaisia ja ekologisia tuotteita ja pilaantuneen ruoan poisheittäminen tuntui pahalta. Jatkuva uuden tavaran haaliminen alkoi ahdistaa ja muotiblogien seuraaminen ei enää kiinnostanut entiseen tapaan. Aikaisempi lähes pakonomainen shoppailu väheni asteittain, kun aloin katsoa vaatteiden materiaaleja ja satsata järkevämpiin valintoihin halpojen, mutta huonolaatuisten sijaan. Liityin facebookissa useaan kirpputoriryhmään ja siivosin kaapeista mahdollisimman rankalla kädellä pois turhia tavaroita. Aloin haaveilla telttaretkestä Norjan vuonoille ja muutosta Lappiin. Kesämökistä savossa tuli maailman paras rentoutumispaikka. Mitä ihmettä minulle oikein tapahtui?

... talvi ja puhdas hanki...
... ja kesä perhosineen.
Ehkä sitä voisi kutsua aikuistumiseksi. En enää halunnut olla sokea valintojeni seurauksille. Aloin arvostaa entistä enemmän luontoa ja puhdasta ympäristöä, tasa-arvoisia ihmisoikeuksia, terveyttä ja rakkaita ihmisiä ympärillä. Varmasti opiskelulla on ollut tässä asiassa iso merkitys. Sairaalassa tapaa paljon vakavasti sairaita ihmisiä, joita emme tänäkään päivänä pysty välttämättä parantamaan. Tuntuu hirveältä seistä yksin nuorena ja terveenä parantumattomasti sairaan potilaan edessä, joka avautuu sinulle omasta kuolemanpelostaan. Tai kohdata potilas, joka on äskettäin menettänyt liikuntakykynsä. Mitä voisin sanoa, jotta tekisin hänen olostaan edes hieman paremman antamatta liikaa toivoa?

Nautinhan minä edelleenkin vaatteista, pukeutumisesta ja laittautumisesta. On ihanaa käydä lämpimässä vaahtokylvyssä ja levittää sen jälkeen iholle hyväntuoksuista voidetta. Tykkään katsella Pinterestissä inspiroivia kuvia ja haaveilla. Täydellisesti onnistunut ranskanletti voi tuottaa aivan mieletöntä iloa! Tai se, kun vihdoin löydät pilottilasit, jotka sopivat omaan naamaan. Mutta sellainen tietynlainen turhamaisuus on alkanut tuntua todella typerältä. En vaan jaksa edes ajatella, että heräisin joka aamu föönaamaan ja kihartamaan hiuksia tai että juoksisin kuukausittain hoidattamassa kynsiä ja huollattamassa ripsienpidennyksiä, koska se tuntuu jotenkin niin hölmöltä! Silti ihastelen mielelläni muiden ihmisten kauniita asukokonaisuuksia ja tyylikkäästi laitettuja hiuksia. Toiset ovat esteetikkoja ja haluavat panostaa ulkonäköönsä enemmän ja se heille suotakoon. Me emme ole kaikki samasta muotista valettuja.

Onni on ihminen, jonka kanssa arkikin on juhlaa... 
Nykyään en enää mieti (ainakaan niin paljoa) sitä, mitä muut ajattelevat. Uskallan olla erilainen. Nuorena on tärkeää, että omistaa kaikki samat jutut, mitä muutkin ja että päällä on muodin mukaiset vaatteet, mielellään jotakin katu-uskottavaa merkkiä. Ryhmäpaine on välillä valtava. Enää minua ei kiinnosta muiden mielipiteet, jos tulen bileisiin autolla tai lähden ajoissa kotiin. En jaksa selitellä omia valintojani, mutta en myöskään tuomitse muita. Jos minä valitsen mieluummin riittävät yöunet jaksaakseni painaa seuraavan päivän treeneissä, se ei ole muilta pois. Joku joku muu haluaa juhlia pilkkuun asti, pitää hauskaa ja tanssia sydämensä kyllyydestä se ei ole mitenkään minulta pois.

... oma joukkue ja ystävien kanssa jaettu ilo.
Aiemmin minulla oli vahva visio siitä, mikä on paras tapa elää ja toimia. Nykyään ymmärrän, että mielipiteitä on juuri niin monia kuin meitä ihmisiäkin, eikä niitä voi välttämättä laittaa mihinkään paremmuusjärjestykseen. Me voisimme arvostella ja tuomita muita vaikka maailman loppuun asti, mutta mitä hyvää siitä muka seuraisi? Paljon kehittävämpää olisi keskustella asioista kasvotusten ja uskaltaa sanoa omat mielipiteensä ääneen, ottaen myös muiden mielipiteet huomioon kuin jauhaa sontaa toisten selän takana.

Onni on kaikenkarvaiset ystävät! 

Olipahan taas avautuminen, seuraavaksi suuntaan lämpimään savusaunaan ja mahdollisesti järveenkin, ellei ukkonen satu yllättämään :D Ihanaa juhannusta kaikille!

Otsikon sitaatti by Dr. Wayne Dyer

tiistai 2. kesäkuuta 2015

tyypillinen klinikkapäivä

Heipähei!

Lupailin alkuvuodesta tehdä vastaavanlaisen "my day" -postauksen kliinisen vaiheen opiskelusta, koska monille (mukaanlukien itselleni vielä muutama kuukausi sitten..) koko klinikkaopiskelu on vähän hämärän peitossa. Valitettavasti Riha-blokki on ollut niin työläs, että en oo vaan yksinkertaisesti ehtinyt kirjoittaa tätä aikaisemmin, mutta toisaalta nyt mulla on ainakin aikaa paneutua tähänkin tehtävään kunnolla :) Yleisesti kliinisen vaiheen opiskelusta voisi sanoa, että opetus vaihtelee käynnissä olevan blokin mukaan. Toki kaikkien blokkien peruselementit pysyvät samoina, eli pakollinen opetus koostuu pienryhmäopetuksista, klinikkapäivistä, seminaareista ja mentor-istunnoista. Tämä postaus käsittelee Rintakipu ja hengenahdistus -blokkia, eli rihaa.

Yleensä opetus alkaa arkisin 8.15, mutta tänä päivänä aamu alkaa vasta 9.15 mentor-avauksella. Herään 7.25 herätyskellon pirinään ja hetken loikomisen jälkeen astelen suihkuun. Aamuherätykset ovat jo niin rutiinia, että huomaan viikonloppuisinkin herääväni itsestään ennen yhdeksää, eikä herääminen tee arkisinkaan tiukkaa kunhan vain huolehtii riittävästä unensaannista. Aamupalaksi keittelen uutta suosikkia - kaurapuuroa, jonka sekaan heitän kurpitsan- ja auringonkukansiemeniä. Kyytipojaksi iso mukillinen pikakahvia (en millään jaksa keittää kahvia aamuisin ja äiti sattui löytämään pikakahvin, joka oikeasti maistuu hyvältä!). Sitten nopea sutaisu meikkiä naamaan, vaatteet päälle ja kohti bussipysäkkiä.

Lääkärilehti Hesarin korvikkeena
Koululla suuntaan suoraan mentor-avaukseen. Mentorit on vähän vastaavanlaisia kuin PBL-opetus preklinikassa. Meille annetaan jokin potilastapaus käsiteltäväksi ja sitten pohditaan mentorin (kliininen opettaja) johdolla, mitä vastaavassa tilanteessa tekisi, miten pitäisi tutkia ja mitä kokeita ottaa jne. Sitten saadaan lukualue seuraavaksi kerraksi ja purussa käydään kaikki opiskeltava läpi. Purkusessio kestää aina vähintään 2 tuntia, mutta usein jopa 3. Toisaalta tykkään tästä, että on pakkoa lukea samassa tahdissa ja että purussa tulee hyvin kerrattua koko aihe perusteellisesti, mutta mentorit on mun mielestä kyllä seminaarien jälkeen kaikkein puuduttavin opetusmuoto, mitä meillä tällä hetkellä on. Olisi kiva, jos opetusta rakennettaisiin niin, että opiskelijoita saataisiin aktivoitua paremmin, jolloin oppiminenkin olisi tehokkaampaa. 

Avaus päättyy etuajassa ja meille jää aikaa käydä kahvilla sairaalan kahviossa ennen seuraavaa opetusta. Sairaalan kahviosta saa kahvipasseja, joilla joka viides kahvi on ilmainen! Ehdottomasti hyödyntämisen arvoinen etu :) Seuraavaksi meillä on vuorossa radiologian ryhmäopetus, jossa harjoitellaan thorax-rtg:n eli keuhkokuvan tulkintaa. Ylimääräiset tavarat on helppo jättää sairaalan lokeroon opetuksen ajaksi.

Kamat kaappiin ja menoksi!
Radiologian opetuksen jälkeen on vuorossa tunnin lounastauko! Perinteisesti tutkittuamme lounasravintoloiden listat päätämme hylätä sairaalan ruokalan "Merenneidon kalapullat" ja siirtyä Unicafeen Haartmaninkadun toiselle puolelle. Tunnin tauko opetuksesta tekee hyvää ja samalla ehtii kivasti jutella kavereiden kanssa. Klinikassa kurssi jaetaan pienempiin opiskeluryhmiin ja eri ryhmät opiskelee eri blokkeja samaan aikaan. Tästä johtuen me ei olla kevään aikana juurikaan törmäilty muihin kuin rihaa opiskeleviin koulussa, mikä on tietysti vähän tylsää. Onneksi vapaa-ajalle kerkeää näkemään muitakin kurssikavereita :) Meillä on tosi kiva pienryhmä, joten mua ei haittaa viettää oman ryhmän kanssa paljon aikaa, päinvastoin!

Lounas hujahtaa äkkiä ohitse ja vuorossa on päivän viimeinen ryhmäopetus sairaalan kardiologisella osastolla. Lähdemme ajoissa ruokalasta hakemaan takkeja omilta kaapeilta, jotta olisimme ajoissa odottamassa opetuksen alkua. Meillä on ryhmän kesken sellainen "sakkokassa" -systeemi, jossa myöhästymisestä ja tärkeiden tavaroiden unohtelusta tulee sakkoa yhteiseen kassaan, joka sitten käytetään vuoden kuluttua, kun pienryhmät vaihtuu. Opetuksessa käydään yleensä tapaamassa osaston potilaita ja opettaja kyselee vuorotellen jokaiselta tiukkojakin kysymyksiä. Tunnelma on aina rento ja kannustava ja oon itse huomannut tykkääväni tästä opetusmuodosta paljon! Opetuksen jälkeen suuntaan vielä terkkoon lukemaan ja nappaan kahviosta voimakahvin piristämään iltapäivää.

Eteisvärinän Käypä Hoito -suositus, joka pitäisi kuulemma jokaisen lääkärin osata vaikka unissaan :D
Mitään varsinaisia lukualueita meillä ei kirjoista ole, vaan jokainen hankkii tiedon sieltä, mistä katsoo parhaaksi. Toki päivitetyin tieto on se tärkein, joten aika monet opiskelijoista lukee terveysportin kautta käypä hoito -suosituksia ja lääkärin käsikirjaa.

Yleensä luen kirjastolla johonkin 17-18 asti, mutta tänään lähden jo aikaisemmin, jotta ehdin ajoissa salille, koska olen illalla menossa vielä valvomaan yhtä simuloitua koetta. 


Koevalvonnan jälkeen kotiin ja rättiväsyneenä suoraan unille. Seuraavana aamuna vuorossa heti 8.00 aamulla simulaatio-opetus, jossa me päästään hoitamaan simulaatiopotilasta. Oli muuten todella hauska opetus, tykkäsin! Tuli ihan mieleen se jakso Greyn anatomiasta, kun George yrittää epätoivoisesti pelastaa omaa simulaatiopotilastaan ja ylilääkäri siellä leikkii ja räjäyttelee valtimoita ihan vaan kiusatakseen :D 


Tällaista tää mun klinikka-arki tänä keväänä oli. Rankkaa, mutta todella palkitsevaa. Jokainen päivä oli uusi oma haasteensa ja omien potilaiden kohtaaminen ja tutkiminen oli ehdottomasti yksi parhaita juttuja! Kuva otettu Seinäjoelta keuhkoviikoilta, joka oli kanssa yks hienoimpia kokemuksia kevään aikana. Puolivälissä ollaan ja meno eikun kiihtyy!