sunnuntai 11. lokakuuta 2015

hypokondria

Tällä kertaa aattelin kirjoittaa aiheesta, joka hyvin usein koskettaa lääketieteen opiskelijoita ja jonka itsekin oon havainnut jo useaan otteeseen. Tässä tapauksessa varsinainen hypokondria (ns. "luulosairaus" eli tarkoittaa tilaa, jossa ihminen uskoo vakaasti sairastavansa jotakin vakavaa tautia jonkin somaattisen oireen perusteella) on vähän kärjistettyä, sillä paremminkin voisi puhua hypokondria-tyyppisestä oireilusta opiskelijoiden keskuudessa. Silti monet ovat vähintäänkin miettineet sairauden mahdollisuutta ja itsekin olen useaan kertaan ollut huolissaan jostakin ilmenneestä oireesta. Miksi itsensä ylidiagnosoiminen on niin yleistä ja ennen kaikkea helppoa, kun kuitenkin potilaiden kohdalla oireiden tulkitseminen menee useimmiten juuri niin kuin pitääkin? Mistä terveelle nuorelle aikuiselle syntyy jopa viikkoja kestävä ahdistus omasta terveydestä? Minäpä kerron.

Hyvin usein vakavien sairauksien seurauksena ilmenee tyypillisiä epäspesifisiä elinjärjestelmien "yleisoireita", kuten yskää, hengenahdistusta, päänsärkyä, pahoinvointia... Nämä oireethan ovat yksittäisinä hyvinkin tavallisia, sillä jokaista särkee silloin tällöin päähän ja välilla taas flunssan jälkeinen yskä piinaa pitkäänkin, eikä varmastikaan tule ajateltua taustalla olevan mitään, josta tulisi huolestua. Valitettavasti tässä kohtaa lääketieteen syvempi tuntemus voi kääntyä oppijaansa vastaan. Sitä rupeaa miettimään, että mitä jos tää pidempään jatkunut päänsärky onkin jotain malignia? Onhan tässä ollu lisäksi kaikenlaista muutakin oiretta, väsymystä ja huimausta nyt ainakin, ehkä painokin on aavistuksen tippunut... Kaikki esimerkiksi aivokasvaimeen sopivia oireita! Suvussakin on ollut syöpää. Apua. 




Pelon syntymiseen ei loppujen lopuksi tarvita paljoa mitään, varsinkin jos lähipiirissä on yksikin vähän harvinaisempi sairastumistapaus. Kun jatkuvasti törmää yleisiin oireisiin lukuisten eri sairauksien yhteydessä, sitä rupeaa kenties tiedostamatta tarkkailemaan itseään ja omia tuntemuksiaan entistä herkemmin. Vaikka järki sanoo, että ei ole mitään syytä huolestua vielä, niin mielessä pauhaa silti se toinen ääni, joka sanookin "mitä jos?". Lisäksi jatkuva suoriutumispaine ja korkeat tavoitteet menestyä opinnoissa voivat altistaa psykogeeniselle oireilulle ja esimerkiksi hyperventilaatiolle, joka on omiaan lisäämään jopa suoranaista kuolemanpelkoa. Useimmiten pelko on varmaankin vain väliaikaista ja katoaa itsestään, mutta aina joukosta löytyy joku, joka menettää yöunensa pidemmäksi aikaa ja pahimmillaan juoksee lääkärissä jokaisen viattoman oireen vuoksi. Ilmiö ei ole noteerattu pelkästään opiskelijoiden keskuudessa, sillä useat opettajatkin ovat maininneet havainneensa opiskelijoiden keskuudessa huolta omasta terveydestä, mutta silti asiaa ei ole oikeastaan koskaan otettu kunnolla käsiteltäväksi. Miksi näin?

Itse ainakin toivoisin, että asiasta keskusteltaisiin kokeneiden kollegoiden avustuksella, jotta jokainen opiskelija saisi itselleen työkaluja, joiden avulla käsitellä huolta omasta terveydestään, vaikka ei vastaavasta oireilusta kärsisikään. Terveys listataan usein tärkeysjärjestyksessä hyvin korkealle ja vakava sairastuminen on usein vaikea paikka paitsi potilaalle, mutta myös läheisille, joten on täysin luonnollista pelätä sen menettämistä. Luultavasti kliinisen kokemuksen karttuessa sitä ns. viisastuu ja liika hermoilu vähenee, mutta toisaalta tässäkin elämänvaiheessa turha murehtiminen voi olla tosi kuormittavaa, vaikkei oireilu vielä olisikaan edes kovin voimakasta. Ja olispahan noista opeista hyötyä myös vastaanotolla potilaiden kanssa.

"When wealth is lost, nothing is lost; when health is lost, something is lost; when character is lost, all is lost"

- Billy Graham